Disclaimer: En ole terveydenhuollon ammattilainen, puhun oman kokemukseni kautta siten kun polku, leikkaus, toipuminen ja leikkauksen jälkeinen elämä omalla kohdallani meni. Se ei välttämättä vertaudu edes saman sairaanhoitopiirin sisällä vertaisen kokemukseen, sillä jokainen meistä on yksilö ja tie leikkaukseen voi olla hyvin erilainen. Lisäksi eri sairaanhoitopiirien välillä on merkittäviä eroja jokaisen polun vaiheen suhteen, puhumattakaan jos lähdetään vertailemaan esimerkiksi Suomen, Viron ja Ruotsin käytäntöjä.
Mun hoitopolku ensimmäisestä yhteydenotosta leikkaukseen kesti hiukan alle kolme vuotta.
Olen ollut painojojoilija pienestä pitäen. Muistan, kun vierailtiin lähipiirissä olevien henkilöiden kotona, ja talon rouva aina kohtasi minut joko kertomalla että olen lihonut, tai laihtunut. Olin silloin nippanappa kouluikäinen. Minulle on aina maistunut ruoka, ja uskon että jo pienenä lääkitsin mm. hylkäämisen pelkoani ja stressiä syömällä. Söin ihan tavallista ruokaa, ei meillä ollut lähikauppaa nurkan takana ja perheeni muut jäsenet olivat normaalipainoisia. Viimeistään koulukiusaaminen alleviivasi minulle sen, että olen vääränlainen, josta seurasi lisää ahdistusta, surua ja stressiä. Ja ne jatkuivat koko elämäni läpi, syy vain vaihteli elämäntilanteen mukaan. Lisää vettä myllyyn toi vasta aikuisiällä ”löydetty” ADHD, joka vaikuttaa mm. impulssikontrolliini ja saa minut janoamaan nopeaa mielihyvää.
Vuonna 2022 elämäni alkoi vihdoin kääntyä kohti valoa. Olin eronnut lähes kahden vuosikymmenen parisuhteesta, jossa esiintyi lähes alusta asti henkistä väkivaltaa sen eri ilmenemismuodoissa. Asuin uudella paikkakunnalla, lapseni olivat vihdoin luonani ja minulla oli vakituinen työ lähellä kotia. Olin eron jälkeen jälleen laihtunut reilut kymmenen kiloa, ja saanut ne myös takaisin osituksen ja huoltajuuskiistan pyörteissä. Ja jokin siinä sitten naksahti, että nyt riittää. Olin elämäni aikana kokeillut aivan kaikkea kitudieeteistä karppaamiseen ja kaloreiden syynäämiseen, saanut aina 10-15kg pois ja ottanut korkojen kanssa takaisin. Lihavuusleikkauksesta olin kuullut jo edellisen vuosikymmenen alussa, kun ammattikouluopettajani oli sen läpi käynyt, ja se viipyili ajatuksissani tasaisin väliajoin.
Heti vuoden 2023 ensimmäisenä arkipäivänä soitin terveysasemalle, ja esitin asiani. Sairaanhoitopiirit toipuivat silloin vielä koronan tuottamista hoitojonoista, ja sain odottaa lääkäriaikaa terveysasemalle neljän kuukauden ajan. Huhtikuussa 2023 pääsin vihdoin lääkärille, joka mittasi aloituspainon 141 kiloa ja rapiat päälle. Sanottakoon tässä vaiheessa, että aloituspaino on ainoa painolukema, jonka tarinaani kirjaan, sillä en halua edistää kilojen kyttäämisen ja laihuuden ihannoinnin kulttuuria. Olen itse lähtenyt tälle matkalle ajatuksena normaali elämä, josta avaan ajatuksiani jäljempänä.
Lääkäri lähetti minut HUSin tarjoamaan verkkovalmennukseen, joka kesti vuoden päivät. Siinä tarkasteltiin silloisia elintapoja, elämänlaatua kokonaisuudessaan, sekä ylipainoon vaikuttavia tekijöitä, kuten stressin määrää. Valmennus ei itsessään ollut tarkoitettu leikkaukseen valmistautumiseen, mutta oli asennoitumisen kannalta ihan hyödyllinen. Muutenkin terveysaseman lääkäri taisi unohtaa käyntini varsinaisen syyn, sillä ainoan puhelinajan koittaessa minun piti muistuttaa häntä miksi hän sen minulle varasi, ja muutenkin asioiminen oli vähän kaaottista. Siksipä, kun olin pudottanut vaaditut 5% aloituspainosta, varasin ajan työterveyslääkärille, joka kirjasi pudotuksen ylös ja teki lähetteen erikoissairaanhoitoon.
Seuraavat kaksi vuotta oli prosessi isolla P:llä. Mielikuva leikkauksestahan on se, että sinne vain mennään, mutta todellisuus on ihan muuta. Siihen kuuluu uusien elämäntapojen opettelua, joka on paljon laajempi käsite kuin terveellinen syöminen; paitsi että opettelet proteiinilähtöisen syömisen, annoskokojen pienentämisen, opettelet pois juomisesta ruoan yhteydessä ja monta muuta syömiseen liittyvää kikkakolmosta, käyt myös läpi syömiseen ja ruoka-, sekä kehosuhteeseen liittyvän tunnetyön ravitsemusterapeutin johdolla, sekä juuri ennen leikkausta useamman viikon ene-dieetin. Minulla tähän liittyi myös muita pelkoja, sillä minulla on erittäin suuri kajoamisen kammo, joka vaikuttaa kaikkeen verenpaineen mittaamisesta hammaslääkäreihin ja toimenpiteisiin. Prosessi tarkoittaa myös, että välillä otettiin kymmenen askelta eteen, ja sitten taas pakitettiin, ja taas uudelleen.
Pysyvämpi muutos tapahtui hiljalleen vuoden 2025 aikana. Vuoden vaihteessa jätin lihan ja siipikarjan pois lautaseltani eettisistä ja terveydellisistä syistä, mikä johti ensimmäiseen sellaiseen oikein kunnolla jysähtäneeseen oivallukseen: Minä voin tehdä pysyviä muutoksia ilman, että minusta tuntuu että elämäni on köyhempää -se toi sisäistä rauhaa. ( Ennenkuin vedät pekonin sieraimeen, mulle on taivaan sama, mitä syöt, oma puolisoni ja lapseni ovat sekasyöjiä, minä itse voin paremmin näin niin henkisesti kuin fyysisesti. ) Paino lähti itsestään laskuun, ja se putosi ennen ENE-dietiin alkua jo useamman kilon.
Ene, eli erittäin niukkaenerginen dieetti
En enen aikana, enkä nyt jälkikäteen tule antamaan minkäänlaisia ohjeita tai vinkkejä ene-dieetin toteutukseen, sillä se tulee aina tehdä terveydenhuollon valvonnassa eikä ole terveellisiä elämäntapoja nähnytkään. Muutama sana kuitenkin.
Enen perimmäinen tarkoitus on poistaa rasvaa sisäelinten, kuten maksan ympäriltä. Sen syy ei siis ole varsinainen painon pudottaminen, vaan turvallisemman leikkauksen takaaminen. Nämä kaksi asiaa ovat kyllä liittoutuneet yhteen, mutta ihan jo onnistumisen takia on tärkeää ymmärtää se perimmäinen syy. Se ei ole laihuus, ei kauniilta näyttäminen, ei pienempien vaatteiden sopiminen, vaan turvallisuus.
Ene-dietillä ollaan siis hyvin vähäisen energian varassa, ja kieltämättä autottomana, väkisinkin arkiliikkumisen varassa elävänä ihmisenä hiukan jännitti miten sitä jaksaa ihan normaalin työpäivän. Mutta, kun muisti pitää ruokailuvälit lyhyenä ja söi oikeasti kaiken mitä listassa oli vaikka iltasella ei enää nälkä olisi ollutkaan, niin oikein hyvin meni. Itselleni ei tullut edes alussa heikkoa, huonovointista oloa, mikä on yleinen sivuvaikutus ensimmäisten päivien aikana.
Tulos oli hyvä, ja leikkaus päästiin suorittamaan aikataulussa.
Leikkaus ja toipuminen
Leikkaus suoritettiin Hatanpään sairaalassa syyskuun puolessavälissä. Olin päivän ensimmäinen leikattava, joten aika meni vauhdilla. Siitä, kun olin ilmoittautunut, meni ehkä puoli tuntia, kun minut oli jo nukutettu. Leikkaavan lääkärin näin ihan ohimennen kymmenen minuuttia ennen leikkausta. Minulle tehtiin vatsalaukun ohitusleikkaus, sillä minulla ei ole enää lapsihaaveita ja koettiin se lääkärin kanssa paremmaksi vaihtoehdoksi. Toinen menetelmä on vatsalaukun kavennus. Leikkaus tehtiin tähystämällä.
Leikkauksen jälkeen tärkein prioriteettini oli liikkua. Liikkua kehoa kuunnellen, mutta kuitenkin niin paljon kuin mahdollista. Leikkauksen aikana vatsaan laitetaan kaasua näkyvyyden parantamiseksi, ja sen saa tehokkaimmin pois liikkumalla. Ja siihen kyllä motivaatiota tulee viimeistään kipulääkkeiden hellittäessä, sillä kaasukivut tuppaavat säteilemään olkapäähän. Vatsan alueella tai haavoissa minulla ei oikeastaan ollut juurikaan kipuja, mutta olkapää piti tehokkaasti hereillä niin sairaalassa, kuin pari yötä vielä kotona. Opiaatit pyysin lopettamaan heti leikkausaamuna, panadolia söin kolme päivää. Suhteellisen kivuton reissu minulla siis. Pahin kipu oli kanyylin laittaminen ranteeseen ja jatkossa saakin sitten tapella, jos haluaa sen minun tajuissa ollessa siihen tunkea, hyhhyh.
Kotona toipuminen sujui vauhdilla, tikit irtosivat noin kahden viikon kuluttua leikkauksesta, enkä ole toistaiseksi havainnut leikkausarvissa mitään arkuutta, jäykkyyttä tai muuta epämiellyttävää. Vatsassani tosin oli yhden arven alueella sellainen mustelma, että voisi kuvitella vatsani olleen kirurgille velkaa, mutta sekin sitten tuskastuttavan hitaasti hävisi.
Syömistä jännitin eniten. Aloitin hyvin varovasti, mutta onnekseni kuulun siihen onnekkaaseen osaan lihavuusleikkauspotilaita, joilla ei ole ollut syömisen kanssa lähes lainkaan ongelmia. Ensimmäinen viikko syötiin soseruokaa, yllätyksekseni lämmintä sai syödä heti seuraavana päivänä leikkauksesta. Ensimmäisen viikon jälkeen siirryttiin haarukalla muussattavaan rakenteeseen, ja kuukauden jälkeen sai alkaa syödä normaalirakenteista ruokaa. Ensimmäisen kuukauden aikana pannassa olivat leipä näkkileipää lukuunottamatta, sitrushedelmät, viinirypäleet ja jos sellaista olisin syönyt ylipäänsä, sitkeä liha.
Leikkauksen jälkeiseen elämään kuuluu myös loppuelämän vitamiini- ja kalkkilisät, sillä ruoasta ei enää mitenkään voi imeytyä kaikkia tarvittavia ravinteita. Itse syön vegaaneille tarkoitettuja vitamiineja, sillä en syö lihaa tai siipikarjaa, ja tulevaisuudessa jätän myös kalan pois.
Elämä leikkauksen jälkeen
Tätä kirjoittaessa leikkauksesta on tosiaan vierähtänyt hiukan alle kolme kuukautta. Tapasin ravitsemusterapeutin kahden kuukauden kohdalla, ja kaikki sujuu hyvin. Paino on tippunut jopa oletettua enemmän, ja nyt mentaalisesti varaudunkin siihen, että se voi hidastua merkittävästi tai jopa jumahtaa toviksi kokonaan. Se on hyvin yleistä silloin, kun paino tippuu nopeasti suuria määriä.
Hiuksien oheneminen on yksi sivuoire runsaassa painonpudotuksessa ja olen kyllä huomannut että harjaa lähtee tavallista enemmän. Sitä onneksi meikäläisellä löytyy niin, että pieni keveneminen on suorastaan helpotus.
Yksi toiveeni matkalla on ollut, että ihmiset eivät keskittyisi painooni tai kokooni. Olen sen lähipiirille ilmaissut selkeästi, etten halua mitään ihasteluja laihtumisestani. Syy on hyvin yksinkertainen; Minua on arvioitu koko elämäni sen mukaan, minkä kokoinen olen. En minä halua kuulla kehuja siitä, että olen laihtunut, olen pienempi kuin ennen olin. Samalla tulee sanoneeksi, että se aikaisempi, isompi minä ei ollut niin hyvä ja arvokas, kuin tämä nykyinen -vaikka sitä ei tiedostaen tarkottaisikaan.
On myös hyvä pohtia, mitä kehuu. Minäkin tein tätä matkaa kolme vuotta. Ne isot, oikeasti kiitosta ansaitsevat asiat on tehty paljon ennen, kuin paino tippui. Uskalsin hakea apua, tein määrätietoisesti töitä, etenkin henkistä työtä. Ymmärrän, että ulkopuolisen silmin prosessi menee niin, että ihminen vain menee leikkaukseen, ja sitten laihtuu. Mutta oikeasti ihminen aloittaa prosessin vuosia ennen, tekee valtaosan leikkaukseen ja uuteen elämään vaadittavasta työstä ennen leikkausta, ja leikkaus on vain apukeino sen kaiken ylläpitoon. Siitä seuraava laihtuminen on vain luonnollinen seuraus, sivutuote joka syntyy kaikesta siitä työstä mitä tehtiin silloin kun se ei vielä ulospäin näkynyt.
Ylipäänsä on aavistuksen ankeaa saada kiitosta tai kuulla että minusta ollaan ylpeitä nyt, koska olen pienempi. Keksin pelkästään viimeisen vuoden ajalta useita muita, oikeasti merkityksellisiä asioita, joista voisi olla ylpeä minussa. Mutta ei, pienempi koko se on, mikä merkitsee jotakin, mikä saa ne tärkeät ja merkitykselliset sanat ulos ihmisistä.
Ennenkaikkea haluan ihmisten ymmärtävän sen, että ei tällaiseen prosessiin lähdetä täyttääkseen jotkin ennalta määritellyt normit. Ei siksi, että olisi kauniimpi tai ihmiset alitajuisesti pitäisivät jatkossa parempana. ( Tätä on ihan tutkittu, lihavia ihmisiä pidetään alitajuisesti, tiedostamatta tyhmempinä, laiskempina ja esimerkiksi työhaastattelutilanteessa sairausloma-alttiimpina. )
Olen tottakai superiloinen esimerkiksi vaatekoon pienenemisestä, mutta en siksi että se kertoo minun olevan jotenkin sopivampi kauneuskäsitteeseen. Olen superiloinen, koska se helpottaa minun elämääni. Ikänsä normaalipainoisena eläneen voi olla tosi vaikea kuvitella, että lihavuus vaikuttaa ihan muihin asioihin, kuin peilikuvaan. Minä olen iloinen, koska talvitakkini sopii kiinni, eikä minun tarvitse palella, koska minulla on mahdollisuus löytää edullisia vaatteita talveen niin tavallisesta kaupasta, kuin kirpputorilta. Olen iloinen, koska minun ei tarvitse liivejä valitessani miettiä, onkohan minulla niihin sopivaa jatkopalaa kotona, vai pitääkö minun ostaa sellaiset erikseen. Olen iloinen, koska minulle sopii nyt erilaiset kengät jalkaan kuin ennen -olenhan juhlinut mm. kastejuhlat crocseissa. Olen iloinen, koska minulle on nyt valikoimaa ja mahdollisuuksia, elämäni on helpompaa ja vaatehankintani edullisempia kuin ennen. Minulla on samat mahdollisuudet ilmaista itseäni, pukeutua säänmukaisesti tai vaikkapa harrastaa, kuin muillakin.
Moni asia on helpompaa kun ei ole sairaalloisen ylipainoinen. Vaatettaminen on yksi niistä, terveyden ylläpidosta puhumattakaan. Ja on aivan sairasta, miten me eletään maailmassa jossa ajatellaan että lihavuuden merkittävin huono puoli on ulkonäkö. Minä olin kaunis 140 kiloisena, minä olen kaunis nyt, minä olen kaunis kaikissa kokoluokissa, kaiken ikäisenä. En ehkä juuri sinun kauneuskäsitteesi mukaan, mutta se vika ei ole minussa.
Tällaisen pienen räntin jälkeen totean, että lihavuusleikkaus oli psykoterapian jälkeen elämäni paras päätös. Se on jo nyt vaikuttanut elämänlaatuuni valtavasti. Enkä puhu pelkästään leikkauksesta, myös prosessi siihen, eteenkin psykologisen puolen työstäminen on ollut käänteentekevää. On ihanaa, kun ymmärtää että ruoka on ruokaa, ravintoa. Ei jotain mikä pitää ansaita, tai sitten huijaa ja sortuu, on heikko. On upeaa ymmärtää kokonaisuuden merkitys, sen sijaan että keskittyy täydellisyyden tavoitteluun ja sättii sitten itseään jos ”lipsuu.” Tämä kaikki tukee hyvinvointia, ja hyvinvointi on kaiken a ja o.