Vuonna 1987 Ruotsin Bådenissa parahti, haluan uskoa niin että viimeisetkin kevään tiellä olleet itsepäiset lumihangen jäännökset sulivat. Paitsi että toin mukanani valoa ja lämpöä, päätin varmasti jo vaipoissa että tätä mimmiä on ihan turha yrittää tunkea minkään malliseen laatikkoon, tiivistää, silotella tai tasata. Varmaan osansa teki sekin, että piakkoin elettiin jo Suomessa, ja kyllähän me kaikki tiedetään että Suomessa, varsinkin sen tuntureita kantavassa osassa vaaditaan vähän asennetta, vauhtia ja jääräpäisyyttä.

No, äitiparka selvisi minun metkuista kuitenkin, vaikka varmasti viimeistään siinä vaiheessa kun löysi meikäläisen kuulemani mukaan tosi, tosi pitkän ajan hakemisen jälkeen säkkituolin sisältä yltäpäältä sähköisissä styroxhelmissä, on saattanut mielessä käydä että olikohan tämä kakara nyt sitten kuitenkaan se lottovoitto. Tietenkin olin, siitä ei ole epäilystäkään.

Tänään istun olohuoneessani Tampereella, käyn neljääkymmentä ja lasissa -tai mukissa, on teetä. Kissat pyörii nurkissa, jälkikasvusta osa on omillaan, nuorin pelaa ja pitää äitiään muinaisjäänteenä. Nuoreen Jessicaan on yhtäläisyyksiä, musiikkisovelluksessa soi ne tismalleen samat Kaija Koon biisit joita kuunneltiin äidin lp-levyltä ysärin alussa, tee on samaa pirkkaa mitä juotiin jo alakoulussa aamupalalla ja niin, jääräpäisyys ja asennehan ei ole kadonnut mihinkään, vaikkakin saattavat olla hienoisen pölykerroksen alla.

Jos olisin toisenlainen ihminen, sanoisin nyt varmaan et tämä kotisivu ja blogi kertoo taiteesta, tai käsitöistä, tai brändäämisestä. Tai yhteiskunnasta, tai keräilystä, tai elämäntaparemontista. Niinhän sanotaan, että pitää valita 1-3 juttua, ja pysyä niissä. Ei saa lähteä liikaa rönsyilemään, sillä silloin lukija ei tiedä mistä on kysymys. Itseasiassa, olen tämän saman neuvon antanut itsekin, sillä ammattiosaamiseni ytimessä on brändityö ja markkinointi.

Nyt suutarin lapsi on kuitenkin heittänyt kengät telineineen mäelle. Tai jos tässä pitää joku brändi määritellä, niin otetaan sellainen maailman itsekeskeisin näkemys, että se olen sitten minä koko komeudessani. Ehkä kuitenkaan en mielellään määrittelisi. En ajatellu tunkea itteeni minkäänlaiseen muottiin, laatikkoon tai rajojen sisään, mulla kun mennee sellaisesta tosi nopeasti maku siihen tekemiseen. Jos mie haluan kirjottaa julkaisun vaaleanpunaisen neulepaidan nyppyjen erilaisuudesta niin sitten teemmä niin. Väitän kuitenki, että saattaa mielenkiintokerroin olla vähän korkeampi. Vähän.

Niin, jotta tervetuloa vaan tutustumhan. Mie en oo täydellinen vaikka maailman yritänkin pelastaa, mutta oon aika pirun hyvä. Joitaki juttuja pohjustan omilla sivuillaan, niinku vaikka tuota kolme vuotta kestänyttä lihavuusleikkausmatkaa, niin kannattaa nekin vilkaista.

Kaikkea sitä ihminen huomionkipeydessään tekee. Eikä tääkään ollu mikään kunnon esittely, kun romaaniksi se kääntyis sitten kuitenkin.