Tampereella pidettiin 4. joulukuuta 2025 keskustelutilaisuus väkivallasta. Mukana keskustelemassa oli itseni lisäksi väkivaltatyön johtaja Satu Hintikka Setlementiltä, Tampereen kaupunginvaltuutettu Laura Korhonen sekä juuri esikoiskirjansa julkaissut kirjailia Anna Weckström.

Keskustelussa nousi esiin tarve tunnistaa väkivalta tehokkaammin ja peräänkuulutettiin puuttumisen kulttuuria. Tunnistamme, että Suomessa, maailmallakin, ihmiset tiedostavat väkivallan olemassaolon, mutta samaan aikaan ajattelemme jokaisen huolehtivan omista asioistaan. Yritin itse korostaa keskustelussa eteenkin sitä, miten hienovaraisesti ja salakavalasti väkivalta usein alkaa, miten väkivaltaisia piirteitä ja käytösmalleja normalisoidaan yhteiskunnassa ja miten väkivaltaa kokevan on myös itse vaikea tunnistaa olevansa väkivallan uhri. Lähisuhdeväkivalta alkaa usein kauan ennen ensimmäistäkään lyöntiä, ja kuten Anna Weckström vielä tähdensi, voi olla ettei väkivalta koskaan eskaloidu fyysiselle asteelle. Se on silti yhtä kaikki väkivaltaa, joka jättää jäljet niin yksilöön, kuin yhteiskuntaan.

Oli upeaa, että saimme tilaisuuteen väkivaltatyötä jo vuosikymmeniä tehneen asiantuntijan. On yksi asia olla itse kokenut väkivaltaa, ja toinen, että näkee erilaisia tapauksia työnsä puolesta. Satu Hintikan puheenvuorot toivat keskusteluun monimuotoisuutta ja valtavasti käytännön tason tietoa, miten juuri pirkanmaalla väkivaltatyötä tehdään.

Tiesitkö, että jo väkivallan tunnistaminen esimerkiksi terveydenhuollossa laskee yksilökohtaisia kustannuksia ns. normaalille tasolle, todennäköisesti siksi, että ihminen ohjautuu oikeiden palveluiden piiriin sen sijaan, että esimerkiksi käy säännöllisesti erilaisten mielenterveysoireiden vuoksi lääkärissä? Tämä on valtava asia, sillä väkivallan kustannukset pelkästään terveydenhuollossa ovat vuosittain 150 miljoonaa euroa. Satu vielä korosti, että näiden lisäksi kustannuksia tulee mm. sosiaalihuollon, poliisin, oikeuslaitoksen ja muiden vastaavien tahojen toiminnasta. Väkivallan hintalappu on kokonaisuudessaan hyvin suuri, eikä se vielä mittaa niitä inhimillisiä kärsimyksiä, joita se tuo yksilön elämään.

Käsittämättömin asia on kuitenkin se, että eteenkin näinä velkapaniikin aikoina käytännön tahto puuttua väkivaltaan on täysin olematon. Tampereen kaupunginvaltuutettu Laura Korhonen avasi asiaa hyvin; Väkivalta on noteerattu, mutta käytännön toimet uupuvat. Esimerkiksi Tampereen kaupunki tavallaan ulkoistaa politiikkansa väkivallan suitsimiseksi hyvinvointialueelle, jonka resurssien puute on hyvin tiedossa. Oma tulkintani on, että koska ajatellaan terveys-, sosiaali-, ja pelastuspalveluiden olevan hyvinvointialueen vastuulla, niin tällöin myös väkivaltaan puuttuminen on hyvinvointialueen tonttia. Tämähän on hyvin suppeaa ajattelua, sillä väkivallalle voidaan tehdä kaupunginkin toimesta paljonkin. Esimerkiksi koulutus on kaupungin vastuualuetta, ja koulutus on aivan avainasemassa, jos haluamme saada asiaan todellisen muutoksen.

Paitsi, että ammattihenkilöstö tarvitsee jatkuvaa koulutusta eteenkin väkivallan henkisen muodon tunnistamiseksi jokapäiväisessä työssään, pitää meidän kouluttaa myös tavallista kansaa. Se tarkoittaa, että turvallisen kanssakäymisen ja tasapainoisten ihmissuhteiden, omien rajojen ja toisten rajojen kunnioitusta tulee opettaa ikätasoisesti kaikissa ikäluokissa. Väkivallan vastainen työ pitää olla yksi merkittävä osa sivistys- ja opetustyötä. Jokaisen yhteiskunnan osa-alueen Suomen hallituksesta lähtien tulee ottaa väkivallan vastainen työ aktiiviseksi osaksi toimintaa.

Kuten Satu Hintikka asian hyvin kuvasi; väkivalta koskettaa meistä jokaista jollain tavalla.